Koska elämää ei voi ennustaa

Kuinkahan usein se täytyy kokea, ennenkuin sen uskoo? Kaiken voi suunnitella ja toivoa, mutta hyvin harvoin lopputulos on suunniteltu, maailma ei vaan pyöri niin.

Pallerolle on esitetty toivomus, jotta se tulisi ulos syyskuun puolessa välissä, kärsivällisyys on hyve, jota en omista... Eli siis täysiaikaisena, mutta ennen laskettua. Tuleva isimies on kärsimättömämpi kuin minä, ja näyttäisi että pallero voittaaa vielä meidät molemmat. Tulen vielä olemaan pulassa näiden kanssa...

Suurista postaussuunnitelmista huolimatta, enpä viime viikolla saanut postailtua enempää, sillä torstai vietettiin kiltisti Kätilöopiston päivystyksessä, syynä einiinharkkamaiset-supistukset. Heräsin aamulla neljältä supistukseen, jota jatkuikin nätisti puoli tuntia. En jaksanut ollenkaan, joten päätin yrittää nukkua ja soitella vasta aamulla päivystykseen. Kahdeksan aikoihin luovutin nukkumisen kanssa ja soitin kättärille. Juttelin päivystävän kätilön kanssa tuntemuksista ja sovittiin, että seurailen aamun kotona ja soittelen aamupäivällä uusiksi, menisin näytille jos tilanne niin vaatisi. Lepo kun on ensisijainen hoito näihin.

No siinä aamun olin pystyssä, kävin suihkussa ja varovaisesti kävellen kaupassa, eli rauhassa perusarkea. Supistuksia tuli pystyasennossa, mutta rauhoittuivat aina levossa. Eivät ne mitenkään kovin kipeitä olleet, ahdistavia ja tekivät tuskasen olon, mutta myös selkeästi erilaisia aiempiin verrattuna. Puoliltapäivin soittelin uudestaan päivystykseen ja sovittiin, että tulen tarkastukseen jo ihan mielenrauhankin vuoksi.

Yllätyksekseni pääsinkin käyrille samantien, eipä sinne 50 korkeampia supistuksia piirtynyt, senkin tunsin vain juuri ja juuri. Totesinkin, ettei niitä makuulla juuri ole ollut, vaan kävellessä ja pystyyn noustessa. Lääkärille pääsyä saikin sitten odottaa muutaman tunnin, tästä oli varoitettu etukäteen ja nuo raukat kun hoitavat synnytykset, päivystyksen, tarkastukset ja osaston. Joten, koska en synnyttämässä juuri sillä hetkellä ollut, niin ihan kiltisti odottelin omaa vuoroani.

Kun vihdoin pääsin tarkastukseen, huomattiin ultrauksessa kohdunkaulan lyhentyneen 2cm ja olevan aavistuksen auki sisäpuolelta. Jotain oli siis tapahtunut! Ei se nyt varsinaisesti hyvä uutinen ollut, mutta kuitenkin huojentavaa, että tunnen omaa kroppaani edes jonkun verran. Tästä syystä huomenna on kontrolli äitiyspolille, jossa katsotaan onko tilanne edennyt johonkin suuntaan.

Ensi viikon suunnittelin istuvani jalat ristissä tai seisovani päälläni, sillä ennen syyskuuta ei pallerolla ole asiaa ulos. Maailma kyllä jaksaa odottaa, vaikka tulevat vanhemmat aavistuksen kärsimättömiä jo ovatkin. Painoakin olisi vielä hyvä kerätä lisää kilon verran, 1800g oli painoarvio torstaina, vähän liian vielä liian ruipelo.

Muuten kaikki onkin hyvin, palleron sykkeet loistavat, omat verenpaineeni pysyneet aloillaan ja sf-mitta kasvaa tasaisesti omaa käyräänsä.

ps. Pahoittelen kuvattomuutta, Instagram ei ihan ollut päällimmäisenä mielessä päivystyksessä.

A Beautiful Body Challenge

Suomeenkin rantautunut haaste, joka on mielestäni loistava! Ja ehdottomasti ansaitsee jokaisen hehkutuksen blogeissa. Senpä takia tämä postaus ajoi muiden ohi.

Haasteen ideana on siis  tuoda julki se todellisuus äitiyden jättämistä jäljistä. Tuoda julki muitakin, kuin photoshopattuja mallivartaloita tai plastiikkakirurgien taidonnäytteitä. Näyttää se oikea nahka! Hyväksyä itsemme ja toisemme, juuri sellaisina kuin olemme, aitoina ja ennenkaikkea äiteinä.

Mami Go Go:n Minttu haastoi myös suomalaiset bloggaajat ja äidit näyttämään nahkansa ja tiikerinraitansa. Ilmiö on ottanut tuulta siipiensä alle hyvinkin nopeasti ja hyvä niin!

Olisin itsekkin osallistunut kunnolla, tai ainakin luulen niin, jos mahani ei olisi pallo. Tokihan tuossakin videossa vilahtelee raskausmahoja, mutta kuitenkin. Voin kertoa sitten myöhemmin, miten palautuminen onnistuu ja millaiset jäljet kroppaan jäivät.

Tältä näytti pallo heinäkuun alussa.

Kaikille, jotka tähän haasteeseen olette vastanneet, tahdon sanoa: Olette mielettömän rohkeita ja upeita, nostan hattua jokaiselle, joka on uskaltanut paljastaa vatsansa julkisesti. Oli siinä sitten raitaa, liikaa nahkaa, arpea tai ei mitään. Jokainen niistä on vatsoista on ainutlaatuinen ja kantanut sisällään jotain erittäin arvokasta.

Surukseni huomasin, ettei kommentoinnit pysyneet tässäkään aiheessa asiallisina, mitä ihmettä ihminen kuvittelee saavuttavansa haukkumalla toisen vatsaa liian pieneksi, liian arpiseksi tai liian löysäksi? Parantaako se omaa vatsaa jotenkin? Mitä jos vain oltaisiin ylpeitä näistä uskaliaista äideistä, jotka kehtaavat näyttää todellisen nahkansa maailmalle. Minä ainakin olen.

Bloggauskatko

Kuva Täältä

Nyt on kyllä ollut melkoinen tauko, ei sen takia ettei mitään olisi tapahtunut, vaan koska iski järjetön tukos aivoihin, mitään ei saanut ulos. En halunnut luoda väkisin mitään turhaa postausta, tai vaihtoehtoisesti hampaat irvessä vääntää kunnollisesta aiheesta huonoa postausta. Joten hellitin stressin postauksista ja annoin olla.

Tauko on kuitenkin tehnyt hyvää ja nyt takaraivossa muhiikin kasa postausideoita, joita ajattelin tasaisesti kirjoitella (ja ajastella eri päiville, jos teen kymmenen postausta päivässä...) Joten pysykäähän kuulolla, nyt on meinaa tekstiä tulossa!